Valkoinen Peura on erinomainen laiva ja nousee tuuleen hyvin. Se purjehtii ensin kolme päivää sivutuulessa koiliseen kohti Piperiaa ja kääntyy sitten majakan valon nähdessään luoteeseen, kohti Gorfarin suun majakoita. Neljännen päivän iltana, sateessa, se saapuu pieneen rantakaupunkiin nimeltä Ardos. Kaupunki on aivan Farrignian pohjoisrajalla ja on varsin viehättävä ja rauhallinen paikka, kaukana Delimarin herttuakunnan kiistoista ja vihanpidosta. Seuraavana aamuna lähdetään kohti Gorfarin salmea ja nielua, missä virtaus on voimakkain. Alus ankkuroituu yöksi nielun edustalle ja ankkuriköyden kiristymisestä sekä laivan veteen jättämistä pienistä pyörteistä huomaa että tämä suunnaton vesialue todella virtaa hiljaa kohti pohjoista, missä kaksi kukkulaista niemeä kurottuvat toisiaan kohti. Siitä huolimatta isoja pyöreärunkoisia kauppalaivoja nousee vaivatta vastavirtaan, sillä vallitseva luoteinen tuuli on heille täysi myötäinen.

Aamulla, ennen päivän tuulen heräämistä, ankkuri nostetaan ja Valkoinen Peura lipuu virran mukana salmeen. Salmi on kymmenen virstaa leveä, mutta Landis osoittaa siellä täällä olevia V-kirjaimen muotoisia aaltokuvioita. Ne ovat matalikkoja, jotka liikkuvat hitaasti vastavirtaan ja sotkevat merikortit. Siellä täällä matalikkojen päälle on kasaantunut ajopuista jne. röykkiöitä jotka kohoavat pinnan yläpuolelle, ja ohittavatpa he kaksi laivanhylkyäkin. Landis kertoo että näitä hylkyjä tulee lisää joka vuosi, mutta ne vajoavat puolessa vuodessa pinnan alle, tai sitten kevättulvat repivät ne kappaleiksi. Vapaata tilaa ja väylää kuitenkin riittää, vilkkaasta laivaliikenteesta huolimatta. Perämies vaihtaa kohteliaisuuksia ja välillä haukkujakin puolen tusinan ohikulkijan kanssa. Haaksirikkoja tapahtuukin yleensä öisin tai huonossa säässä.

Salmi on pian ohitettu ja Gorfar alkaa leventyä. Vasen ranta, Tutusin valtakunnan maita, näkyy vain mustana juopana taivaanrannassa. Oikealla rannalla kohoavat Galthin ja Piperian rajaa vartioivat kukkulat, ensin sinertävinä ja sitten vihreinä. Matkanteko on nyt hidasta sillä joki kääntyy luoteeseen, eli suoraan vastatuuleen. Raakapurjein ja levein rungoin varustetut kauppalaivat palkkaavat rantakylien miehiä hinaamaan laivojaan isoilla veneillä. Valkoinen Peura voi luovia jokea ylös vastatuuleen, mutta silti eteneminen on verrattain hidasta. Onneksi joki on kuitenkin parikymmentä virstaa leveä ja kerran kahdessa tai kolmessa tunnissa tuleva käännös ja purjeiden uudelleenasettelu ei väsytä miehistöä liiaksi. Seuraavana yönä, kuudentena matkayönä, laiva on ankkurissa lähellä Galthin puoleista rantaa. Vahtia pidetään tuplasti tavalliseen nähden, sillä kukkuloilla liikkuu rosvoja, jotka ovat joskus hyökänneet yöpyvien laivojen kimppuun uiden tai rannalle kätkettyjen veneiden avulla. Valkoinen Peura ei ole kuitenkaan mikään lihava kauppalaiva, eikä ottajia tänä yönä ilmaannu.

Seuraavana päivänä ohittaa kukkulajonon kärjen ja kääntyy koiliseen. Luoviminen lopetetaan ja purjeet alkavat taas vetää. Laiva liikkuu nyt nopeasti. Vasen ranta on hyvin matalaa ja sekä kyliä että kanavien suita on tiheässä. Oikea ranta madaltuu nopeasti ja muuttuu pian myös kylien ja kanavansuiden sekamelskaksi, kunnes illansuussa näkyviin ilmestyy valtava, muureistaan ulos kasvanut kaupunki, jonka korkeat muurit tunkeutuvat myös jokeen kuin käsivarret. Niiden päissä kohoavat majakkatornit, ja ne ovat niin vanhoja, että niiden juureen on lietteestä kasvanut niemekkeet, jotka on rakennettu täyteen hökkeleitä. Muurien ulkopuolinen kaupunki on matalaa ja jokeen ulottuu useita puisia laitureita. Muurien välissä oleva kaupunki on korkeiden talojen ja kivisten laitureiden ja satama-altaiden sekamelskaa. Korkealla muun kaupungin yläpuolella kohoaa vuorimainen rakennelma, jonka huipulla on linna tai palatsi korkeine torneineen. Siinä missä muualla kaupungissa sytytellään valoja ja muurien välinen kaupungin osa on todellinen valomeri, linna on pimeä ja aution näköinen. Landis kertoo: "Se on Federacin linna. Paikalliset sanovat että siellä kummittelee ja että kummitukset olisivat surmanneet jopa sinne eksyneitä velhoja."

Galth on vauraan näköinen, ja muurien ulkopuolinen kaupunki on rakennettu vanhan kaupungin molemmin puolin jokiin laskevien kanavien rannoille ja ulottuu niiden vartta pitkin pitkälle sisämaahan päin. Joen toisella puolella, Holrusissa, on myös suuri satamakaupunki, mutta Galthin valtavuus saa sen tuntumaan mitättömältä. Joella on yölläkin paljon liikennettä, etenkin kalastusaluksia, ja vesi haiskahtaa pahalta. Holrusin puolella jokea liikkuu vastavirtaan suurikokoinen sotakaleeri, joka liikkuu edestakaisin kaupungin rantaa pitkin tehtävänään estää rikollisia tai rikollisia tavaroita ja aatteita siirtymästä joen ylitse Holrusin puolelle.

Seuraavina kahtena päivänä Gorfar leventyy leventymistään, kunnes toinen ranta katoaa näkyvistä. Seutu on ollut matalaa, vehreiden kukkuloiden ja kanavansuiden maaseutua. Kymmenentenä matkapäivänä aamu tuntuu hyvin viileältä ja Landis ohjaa laivan lähemmäksi itäistä rantaa ja toteaa "aivan nappiin!" nähdessään kanavansuun, jonka oikea ranta on yhä peltoja ja niittyä, mutta vasemmalla rannalla kohoaa vanha ja umpilaho paalumuuri, jonka takana maasto on matalaa metsää ja sen keskeltä kohoavia kallioita. Tuo vartioimaton paalumuuri viimeisen kanavan rannalla on Galthin pohjoinen raja, ja vaikka vielä ollaankin melkein sadan virstan päässä Borvariasta, tästä eteenpäin on vain uudisasukkaita, paimentolaisia, rosvojoukkoja ja muita, jotka hyvällä tai huonolla syyllä välttelevät valtakunnan sisäosia. Päivän edetessä maasto muuttuu matalista havumetsistä heinäiseksi aroksi, jonka pensaat ja korkeat katajat ovat kuin voimakkaan tuulen taivuttamia sisämaata päin. Iltaa kohden suuret kasvit ovat jo harvinaisia, pienemmät pensaat kasvavat jo lähes maata pitkin, sen sijaan että tavallisten kasvien tapaan kurkottaisivat aurinkoa kohti.

Auringon laskiessa tulee viimein näkyviin paljasta maata. Ruohot, jäkälät ja sammaleet loppuvat kuin veitsellä leikaten ja jäljellä on vain harmaita kiviä joilla kimaltelee yössä hiljaa huurteeksi muuttuva kosteus. Ilmassa roikuu yliluonnollisen kylmyyden muodostama usvarintama, jonka toisella puolella häämöttää mustia, sahalaitaisia rakenteita ja muotoja. On yliluonnollisen hiljaista. Tuuli tuivertaa, mutta ei ulvo köysissä, eivätkä aallot tunnu liplattavan osuessaan rantakiviin. Kun Landis käskee pudottaa ankkurin, hänen äänensä on niin kova ja yllättävä että kaikki säpsähtävät. Laiva yöpyy tässä.

Aurinko painuu mailleen, värittäen läntisen taivaanrannan helvetin lieskoja muistuttalla hehkulla. Tunnin kuluessa sekin valo hiipuu ja tähdet syttyvät yksitellen tummuvalle taivaalle. Samassa miehistö on kauhuissaan kun niiden lomassa kiemurtelee huntumaisia, valaisevia muotoja ja lieskoja, väliin vaakasuoraan, väliin nousten pystysuoraan kuin maasta ja leviten taivaalle monenkirjavaksi, mutta silti himmeäksi ja ei-valaisevaksi tulipaloksi, joka pian taas sammuu avaruuden äärettömään pimeyteen. Niitä näkyy vain pohjoisella taivaanrannalla, Gorfarin yllä. Erityisen vaikuttavia valonäytöksiä tervehditään huudoilla ja karjahduksilla, jotka kantautuvat usvaisen ei-kenenkään maan läpi vedenpintaa pitkin. Tuhannet ja taas tuhannet praedorit ovat kulkeneet tästä, monet tulleet myös takaisin. Mutta Kirottua Maata ei ole kesytetty. Kaikkien on hankala nukkua, ja olipa missä laivan osassa tahansa, jokainen vaistoaa erehtymättömästi missä suunnassa Kirottu Maa on, ja etenkin merimiehissä se herättää pelkoa ja kauhua. Tämä sama vaisto saa kasvit kääntymään siitä poispäin. Ihmisellä on jalat ja hän haluaisi juosta pakoon, mutta Landis on ankkuroinut puolen kilometrin päähän rannasta eikä tyyni, musta ja luultavasti jääkylmä vesi houkuta ketään. Kaikki aseistautuvat, vaikka tämä yö vietetäänkin Suden autiomaan puolella.

Takaisin kirjastoon